Yes, We Can!

Katsoin dokumentin The Final year (2018), jossa kamerat seurasivat Yhdysvaltojen entisen presidentin Barack Obaman (virassa vv. 2009–2017) viimeistä vuotta ennen tehtävänsä päättymistä.

Eräs dokumentin koskettavimmista tilanteista syntyi kun filmintekijät veivät katsojan mukanaan Obaman vierailulle Japaniin. Presidentti seurueineen suuntasi siellä kauhujen kaupunkiin Hiroshimaan, jonne jenkit pudottivat atomipomminsa toisessa maailmansodassa.

Ennen näkemätön tuhovoima

Elokuun 6. päivän aamuna vuonna 1945 hiroshimalaiset kuulivat pommikoneen äänen. Kun se pudotti lastinsa niin maan päällä ei kuultu mitään. Mutta pian äänen sijasta japanilaiset näkivät suuren kirkkauden. Se jäikin monelle viimeiseksi näyksi tämän maan päällä.

Kirkkautta seurasi tuhovoima, joka iski silmänräpäyksessä eri suuntiin voimakkaina kuumuus- ja paineaaltona. Niiden vaikutuksesta osa ihmisistä kirjaimellisesti haihtui "savuna ilmaan." Ainut muisto heistä piirtyi säteilykuvina rakennusten seiniin samaan tapaan kuin Torinon käärinliinaan on kuvautunut miehen hahmo.

Räjähdyksen seurauksena noin 100 000 ihmistä kuoli heti. Eloonjääneistä monet menehtyivät myöhemmin säteilyvaikutuksiin. Vielä vuosikymmenien jälkeen alueella esiintyy edelleenkin säteilystä johtuvia syöpiä.

Tähti- ja aurinkolippu rinnakkain

Tähän tragedian kaupunkiin Obama siis teki vierailun. Vaikka presidentillä itsellään ei ole yhteyttä sota-ajan tapahtumiin niin hän kuitenkin edusti japanilaisille sitä maata ja sen maan hallintoa, joka maailmansotien jälkeen voittajien edustajina kirjoitutti Japanille uuden perustuslain ja siirsi maan keisarin kokonaan syrjään politiikasta lähinnä symboliseksi hahmoksi.

Edellä kuvailemani johdosta japanilaisten suhde Yhdysvaltoihin on ystävällinen mutta samalla vähintäänkin yhtä varauksellinen kuin vanhemman suomalaisen sukupolven suhde Venäjään.

Vaikka japanilaisten toimintaa ei suinkaan voinut ennen maailmansotia ja niiden aikana kuvata sota- ja valloituspolitiikan suhteen viattomaksi - niin yhtä kaikki - sodan hävinneet osapuolet juovat lopulta sen katkerimman kalkin. Näin kävi Japanillekin. Sota päättyi jenkkien pommikoneiden kylvettyä japanilaisten taakaksi vuosikymmeniä kestäneen atomipommitragedian kantamisen.

Tähti- ja aurinkolippu liehuivat vierailun aikana vierekkäin mutta kansojen kollektiivinen muisto ja syvimmät tunnot eivät noudata virallisia protokollia.

Sota on rumaa

Sodan logiikka ja siitä tehtävät johtopäätelmät eivät suinkaan aina noudata oikeudenmukaisuutta sen paremmin sota-alueella, sotaoikeudessa kuin sotahistoriassakaan.

Joku voisi sanoa, että Obaman astellessa kohti Hiroshimassa olevaa rauhanmuistomerkkiä "rikollisen palanneen rikospaikalle." Toinen puolestaan voisi huomauttaa, että "Obaman rinnallahan kävelee pääministeri Shinzō Abe. Yli 70 vuoden takaisista asioista on päästy siis rauhaisaan rinnakkaiseloon."

Kolmas repliikki voisi todeta, että "rauhanmuistomerkillä kohtaavat kaksi sotarikollista toisensa. Toisen aggressio pysäytettiin atomipommilla ja toista ei ole pysäytetty vieläkään." Neljäs saattaisi tylyttää kaikkia edellisiä huomauttamalla, että "toinen heistä on rauhannobelisti - siis rauhan asialla, ja miksei titteliä voisi antaa sille toisellekin."

Ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen oikeudenmukaisen ja puolueettoman näkökulman ottaminen on siis haasteellista.

Se on kuitenkin varmaa, että sota jättää aina kansakuntaan useiden sukupolvien mittaiset traumat, joiden muisto elää pitkään. Katkeruuden haavat paranevat hitaasti ja menetettyä ei saa koskaan takaisin.

Ei ihme, että Iso kirja sanoo: "Älä tapa."

Ei ihme, että Jeesus julistaa autuaiksi rauhantekijät, käskee laittamaan miekat tuppeen ja tekemään vihamiehistä ystäviä sekä kieltää lausumasta tuomiota kenestäkään.

Sota on aina väärin! Kunpa tämä muistettaisiin nyt Venäjälläkin.

Tragedian muistopaikalla

Presidentti Obama vieraili Hiroshiman rauhanmuistomerkillä jättäen sinne seppeleen. Hän käytti siellä myös lyhyen puheenvuoron todeten:

"Meillä on yhteinen vastuu kohdata historia ja kysyä: mitä me voisimme tehdä toisin jottei se koskaan toistu. Suhteemme sotaan täytyy muuttua. Konfliktit tulee estää diplomatian avulla. Tavallinen kansa ymmärtää tämän. Se ei halua sotia."

Presidentti Obama kohtasi rauhanmuistomerkillä myös iäkkään japanilaisen sotaveteraanin. Vanhus kertoi etsineensä sodan jälkeen japanilaisten kadottaneita omaisia ja välittäneensä tietoa myös amerikkalaisista sotavangeista heidän omaisilleen.

Silmiini tulivat kyyneleet kun tämä vanha japanilainen herra, joka oli noussut seisomaan kunnioituksesta Amerikan presidenttiä kohtaan joutuikin yllättäen Obaman syvään halaukseen. Tilanne silminnähden hämmensi ja hymyilytti muita läsnäolevia japanilaisia. Ei vähiten halauksen kohdetta, joka oli silminnähden liikuttunut.  

Rakkauden kieli ylittää linqvistiikan! Se murtautuu läpi kielimuurien ja kulttuurien. Se pudottaa vihan, kaunan ja epäilysten panssarit. Viholliset reippaan seitsemänkymmenen vuoden takaa ovatkin nyt veljiä, jotka voivat osoittaa toisilleen lämpöä ja hyväksyntää.

Kun näin tuon lämpimän halauksen niin mielessäni alkoi soida ortodoksinen pääsiäisstikiira:

Oi pääsiäi­nen! | Syleil­käämme ilosta toinen toistamme. | Oi pääsiäinen! | Murhees­ta va­paaksi pää­seminen! | Sillä tänään haudas­ta | aivan kuin häähuo­neesta | tuli ulos kun­niansa lois­tossa Kristus

Pääsiäinen, siis Jeesus Kristus itse, jos Hän on minussa ja minä Hänessä; niin Hän antaa rohkeuden tulla alas oman elämän kuninkaanistuimelta kohtaamaan muita samalta tasolta, ja vaikka halaamaan heitä. Kenties pitämään heitä jopa parempina ihmisinä kuin itse olen. Näin pudotamme rakkaudella panssareita itsemme ja toistemme ympäriltä. 

Uskon, että näin tuossa Obaman ja japanilais-sotaveteraanin halauksessa jotakin Kristuksen rakkaudesta. 

Kenties Obaman viljelemä vaalilause "Yes We Can" nouseekin Uuden testamentin Toivon sanomasta vaikka esiintyykin poliittisissa yhteyksissä. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa hyvin samansuuntaisesti: 

"Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13)

Presidentti Barak Obamassa on jotain hyvin samantapaista kuin paavi Franciscuksessa. He ovat molemmat positiivisten yllätysten miehiä. He molemmat haluavat jakaa lämpöä ja rakkautta ympärilleen ja tartuttaa sitä myös toisiin. Kenties heitä molempia yhdistää yksi ja sama Herra:   

Kristua antaa toivon!
Kristus yhdistää!
Syleilkäämme ilosta toinen toistamme.

 

Presidentti Obama laulaa videolla siitä toivosta, joka on tarjolla kaikille.  

Taantumuksellisuuden tragedia

 Aamu alkoi vuosikymmeniä sitten opittuun tapaan Jumalan sanan, Raamatun äärellä.

" Viimeisinä aikoina on vaikeaa oll kristitty. Ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, He ovat ylpeitä, pilkkaavat Jumalaa,  ovat vanhemmilleen tottelemattomia ja kiittämättömiä - sanalla sanoen läpeensä turmeltuneita. He ovat kovia ja armottomia. He valehtelevat, ovat moraalittomia, raakoja ja julmia ja vastustavat kaikkea hyvää. He pettävät ystävänsökin, ovat väkivaltaisia ja pöyhkeitä..." 

2. Tim. 3: 1-4, Elävä Uutinen,
Uusi testamentti vapaasti kerrottuna, 2008 

Tutustuminen päivän ulkomaan uutisiin ja sen toistuviin otsikkoihin riittää todistamaan pyhän apostoli Paavalin näkemyksen oikeaksi. Kotimaassamme poliisit, tuomarit, oikeusistuimet, vankeinhoitolaitos, lastensuojelu ym. tahot voivat todeta samaa.

Anarkistinen käyttäytyminen, väkivalta, levottomuus ja kovien päihteiden käyttö ovat lisääntyneet. Sen voin nähdä pelkästään vilkaisemalla kotikaupunkini uutisiin. Opettajat ja muut kasvattajat väsyvät työssään. Virkamiehiin kohdistuu uhkailua ja maalittamista. Tavallisiin pikkukauppoihinkin tarvitaan jo vartioita. Alaikäisiä ohjataan huumevierotukseen. Kiristäminen ja uhkailu ovat lisääntyneet. 

Moraaliarvot ovat kokeneet viimeisen kymmenen vuoden aikana ei suinkaan loivaa inflaatiota vaan suoranaisen romahduksen. Se mitä hetki sitten pidettiin ihmisen kunniaa kaunistavana hyveenä on nyt patavanhoillista ja tuomittavaa.

Edellä kuvailemaani poliitikot ja erinäiset ideologit kutsuvat vapaudeksi ja moderniksi ihmisyyden kehittymiseksi. Minä kutsun sitä ilman mitään poliittista sitoutumista tai mihinkään puoluueseen kuulumista vanhojen änkyräkommunistien kieltä hieman muunnellen ihmisyyden taantumuksellisuudeksi ja typeryyden vallankumoukseksi.

Ylpeys, kovuus, armottomuus, sekä valheen ja moraalittomuuden rakastaminen ovat apostolin analyysi siitä maailmasta, joka on viskannut Jumalan pois elämästään kuuta kiertävälle radalle. Ja mitä kauemmaksi ihminen ajautuu Jumalasta sitä höperömmäksi viisaan ihmisen arvot, valinnat ja teot käyvät.

Ortodoksisessa kirkossa aktiivisessa käytössä olevat pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonit puhuvat tästä samasta kirkollisen hymnikielen keinoin.  

" Laki on heikentynyt, evankeliumi on pantu viralta, koko Raamatun olet laiminlyönyt, merkitystä vailla ovat profeetat ja kaikki vanhurskaan puhe. Oi sielu, vammasi ovat enentyneet, koska ei ole lääkäriä, joka sinut parantaisi."

Ilman Kristusta ei ole hengellistä lääkäriä, joka voisi parantaa ihmisen höperyyden. Sama meno jatkuu ja muuttuu pahemmaksi.

Mutta Jeesuksessa Kristuksessa on olevassa elävä toivo! Kreetalainen kehottaa: 

" Sielu, tuon Sinulle uudesta Raamatusta esikuvia, jotka johdattavat sinut katumukseen. Seuraa innolla vanhurskaita, mutta karta syntisiä; saavuta rukouksin ja paastoin, puhtaudella ja vakavuudella Kristuksen laupeus. "

Viimeisinä aikoinakin on Kristus, jonka puoleen kääntyminen tuo muutoksen. Se kääntää hengellisestä taantumuksellisuudesta johtuvan höperyyden pyhäksi viisaudeksi. 

Pari ajatusta uskosta

"Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15) 

Suomalaisten Uuden testamentin tuntemus on ohutta. Oikeastaan lähes olematonta. Vanhan testamentin osalta en edes uskalla lausua arviota. Se lannistaisi. Surkea saavutus maailman onnellisimmalta kansalta, joista suurin osa on kristittyjä.

Vuoden 2022 alussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 66,5 % väestöstä. Kun siihen lisätään muiden maassamme asuvien kristillisten yhteisöjen jäsenistö niin kristittyjen määrä liikkunee hieman alle 70%:ssa. 

Iltalehden selvityksen (2015) mukaan tästä joukosta 42 % sanoo uskovansa Raamatun Jumalaan mutta lähes saman verran eli 35 % sanoo ettei usko taivaaseen eikä helvettiin. Erikoinen yhtälö! Luultavasti luvut ovat seitsemän vuoden takaa liukuneet entisestään alaspäin.

Lukuja voi toki tulkita monella tavalla. Itse luen niistä sen, että tämän blogitekstin ensimmäisen kirjoittamani virke on totta. Kristinuskon peruskirjaa ei tunneta. Siitä seuraa "puuta heinää" käsitykset, joka näkyy mm. korkeassa jälleensyntymisen kannatuksena. 

Jeesuksen opetuksen mukaan hänen seuraajiensa rakkaus mestariinsa tunnetaan siitä, että nämä pitävät hänen käskynsä. Mutta kuinka he voivat ne pitää jos eivät viihdy rabbinsa äänen ulottuvilla? 

Oliko Jeesus "kodin, uskonnon ja isänmaa" -aatteen kannattaja?

Luulen, että Hän taitaa olla piirun verran enemmän uskonveljet ja sisaret yhteisön peukuttaja kuin otsikon mainitsemia miehiä. 

Hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta, jonka tähden hän käskee laittaa miekat tuppen, eikä antanut tukea aikalaisilleen näiden haaveillessa juutalaisvaltion renesanssista. 

Jeesus ei ollut ajan tavan mukaisesti koti-ihminen. Päinvastoin. Vaimo ja lapset jäivät hankkimatta. Hän eli kiertävän saarnamiehen elämää seuraajiensa kanssa. Messias-tehtävä ajoi kaiken edelle, jonka johdosta lapsuuden perheen suhde häneen oli välillä koetteilla.  

"Kun Jeesuksen omaiset kuulivat tästä, he lähtivät hakemaan häntä pois, sillä he luulivat Jeesuksen olevan sekaisin." (Mark. 3:21/ 2020)

Jeesuksen lapsuuden ajan lähipiiri koki myös luultavasti tulleensa syvästi loukatuiksi kun Mestari julkisesti totesi, että "se, joka toteuttaa Jumalan tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini."
(Mark. 3:31-35/ 2020) Nämä sanat lausuttiin siinä yhteydessä kun nämä pyysivät lupaa tavata hänet. Jeesus asettikin hengellisen sukulaisuuden merkittävämmäksi kuin veri- tai muut siteet. 

Vapahtajan opetuksissa esiintyy hyvin usein hyperpolaa, liioittelevaa, yliampuvaa esitystä, jotta hänen sanomansa menee radikaalisuudessaan perille. Tällainen on mm. oheinen Luukkaan tallettama sana.

"Minun oppilaani ei voi olla kukaan, joka ei vihaa isäänsä, äitiään, vaimoaan, lapsiaan, veljiään ja sisariaan." (14:26)

Opettajaksi Jeesus vihaamaan läheisiään? 

Ei opeta. Hän opettaa tarvittaessa priorisoimaan elämässä tärkeysjärjestyksiä. Hän samassa yhteydessä opettaa:

"Minun oppilaani ei voi olla kukaan, joka ei kanna ristiään ja seuraa minua." ( j.27) 

Jeesus asettaa kuulijansa seinää vasten. 

Kulttuuri-, tapa- tai sunnuntaikristillisyys eivät välttämättä merkitse sitoutumista persoonaan, Jumalan Poikaan. Häneen, joka on: tie, totuus ja elämä, Hyvä Paimen, elämänleipä, A & O, Jumalan karitsa, ristille ylennetty Ihmisen Poika jne.  

Kristus ravistelee kuulijoitaan ja kysyy ketä seuraat silloinkin kun:

"Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa ja poika isänsä kanssa. Äiti joutuu vastakkain tyttärensä kanssa ja tytär äitinsä kanssa. Anoppi joutuu vastakkain miniänsä kanssa ja miniä anoppinsa kanssa."
(Lk. 12:53) 

Häntä kiinnostaa: "Olenko minä sinulle rakas?" 

Jeesuksen sanat miehelle, joka halusi haudata isänsä ennen kuin liittyisi Jeesuksen seuraajien joukkoon on pysäyttävä:

 ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” (Lk. 9:59-60

Mies laitettiin arvopriorisoinnin keskelle. 

Nyt Jeesus kutsuu, juuri nyt! Onko Elämän Herran kutsu minulle tärkeämpää kuin hautajaiset? 

Jeesus ei väheksy surua ja lähimmäisen viimeisen matkan kunnioittamista. Kyse on Jumalan kutsusta. Jos se tulee elämässäni keskelle ilon tai surun aikaa niin mitä silloin vastaat? Sanotko näin:

- Pidä minut estettynä. Nyt on epäsovelias aika. Olen täynnä surua/ iloa. 

Ortodoksinen liturgia kehottaa toistuvasti kirkkokansaa: "Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun." 

Annanko elämäni Hänen kaitselmuksensa haltuun silloinkin kun aika ei olisi omasta mielestäni otollinen? Otanko vastaan sanoman silloin kun Jumala erityisesti minua lähestyy?

"Kyllä" ei ole useinkaan ole itsestään selvä vastaus näiden kysymysten äärellä.

Jeesus lähetti opetuslapsensa kenttäharjoitteluun ohjeistaen heitä:

”Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne.” (Matt.10:14-15) 

Isänsä menettänyt sureva mies asetettiin tähän tilanteeseen: ottaako hän vastaan Kristuksen sanat, kutsun seurata Häntä. 

Herra nimeää tällaisia erityisiä Jumalan lähestymisensä aikoja "etsikkoajoiksi" (Lk. 19:44). 

Hyväksyikö surun murtama mies kahdella jalalla kävelevä Jumalan valtakunnan kuninkaan kutsun vaikka se maksaisikin ja hänelle hautajaisten skippaamisen? Raamattuhan kehottaa: 

"Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on." (Jes. 55:6)

Jeesus oli ja on ja tulee olemaan radikaali.

Hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. 

Jeesus kutsuu Pietarin ja
Andreaksen seuraajakseen.   

Hän ei taida olla kodin, uskonnon ja isänmaan kannattajia siinä merkityksessä miten me asiaa hahmottelemme. Kristus on kaikessa enemmän kuin koskaan ymmärrämme. 

Herra myös käsittää sen, että me ihmiset tarvitsemme täällä ajan keskellä kodin ja maan. Kristus edustaa hyvin tiukkaa linjaa Jumalauskon suhteen: vain Jeesuksen kautta sen voi löytää. 

Hyvät ja vastaanotettavat ovat nämä pyhän apostoli Paavalin sanat:

"Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." (2.Kor.5:18-20). 

Teologian tohtori Petri Piiroinen on todennut kirjassaan "Pohdintaa polulla": 

"Häneen nimeensä kastettuina - kuitenkin joskus on tehtävä ratkaisu siitä, seuraammeko Kristusta todellavai emme." (s.38)

Ryöstääkö luterilainen kirkko ortodokseilta ikonimaalauksen?

Lutherin eväät taitavat olla syöty loppuun kun otetaan jo naapurin ruokakomeron antimet omaan pöytään. Onko ekumeniasta tullut ryövärien luola?  

» Espoon tuomiokirkkoseurakunnan ikonipiiri kokoontuu...» 

Lue alta Kotimaan artikkeli.
 

 

Millaiseen kontekstiin ikonimaalaus kuuluu?

Ikonimaalaus kuuluu seitsemän synodin kirkon (siis ort.) jumalanpalveluksen, teologian, patristiikan ja sakramentaalisen elämän sisään, joka on sen synnyttäjä ja kasvattaja. 

Ei se ole syntynyt reformaatioliikkeen piirissä, joka sai alkunsa vasta 1500 vuotta sen jälkeen kun ikonit olivat jo idän kirkon arkielämässä mukana. Päinvastoin! Reformaatio leikkasi itsensä irti seitsemän synodin näkemyksistä hyväksyen siitä itselleen ainoastaan valikoimansa osat.
 
Idän patristinen kirkko sen sijaan on se "kirkollinen kohtu", joka on saanut pyhien asioiden kuvaamiseen siemenen Jumalalta, jota se on puolestaan kantanut rukouksen ja teologian lapsivedessä. Jakamattoman kirkon napanuora on ruokkinut tätä iduillaan ollutta muotoa kuvata "sanomatonta" taiteen keinoin.
 
Hengellisen  genetiikkansa ikonimaalaus on saanut ortodokseilta, jotka sen jälkeen taistelivat ikonien puolesta ikonoklasmia vastaan. Idän pyhät ihmiset ovat olleet ohjaamassa tätä traditiota oikeaan suuntaan ja varjelleet sen hengellistä tehtävää oikeassa ympäristössä.

Ikoneiden ryöstö oikeasta pesästä muualle tekee karhunpalveluksen

Ikonimaalausta ei tule kuljettaa "nallekarkiksi" ulos sellaisiin yhteisöihin, jotka eivät edusta ja sitoudu siihen teologiaan, traditioon ja rukoukselliseen kontekstiin mihin ikonit ovat aina kuuluneet. 

Oheinen artikkeli on jo "vanha" mutta tuskinpa tämä asetelma on vuosien saatossa muuttunut. Lehtijutun mukaan luterilaiset papit ovat alkaneet luennoida ikoneista ja myös siunata niitä käyttöön. Vaikka opetus varmasti onkin asiallista niin samalla aivan huomaamatta tapahtuu ikoneihin liittyen karhunpalvelus. Ne irrotetaan siitä yhteydestään mihin ne ovat syntyneet ja kuuluvat. 

Muinaiset ristiretket

Tälläinen trendi murehduttaa minua syvästi ja tuo mieleeni ristiretkien yhteydessä tehdyt ryöstöretket Konstantinopoliin, jolloin idän kirkon varjelemia pyhiä aarteita kulkeutui länteen suuria määriä.

Ortodoksinen Bysantti tuki alussa lännessä suunniteltuja ristiretkiä siinä toivossa, että Pyhä maa saataisiin vapautetuiksi islamilaisista, ja Allahin nimissä tehtyjen valloitusten eteneminen saataisiin katkaistua. Myös pelättiin, että muslimit tuhoaisivat kristittyjen pyhiä paikkoja Jerusalemissa. Tämäkin mahdollisuus haluttiin estää.

Yhteinen tavoite onnistui ja Jerusalem saatiin vuonna 1099 kristittyjen haltuun. Mutta Bysantin suhde ristiretkeläisiin muuttui myöhemmin kun nämä alkoivatkin himoitsemaan veljiensä omaisuutta idässä. Ristiretkeläisten huono ja ryöstelevä käytös viilensi Itä-Rooman suhteet keisarikunnan läntiseen osaan. Samalla tämä johti siihen, että Ortodoksisen ja Katolisen kirkon välit alkoivat vähitellen viiletä. Sillä lienee oma osuutensa siihen pitkään jatkuneeseen prosessiin, joka myöhemmin johti jakamattoman kirkon repeämään vuonna 1054 jKr.

Huomion arvoista on, että reformaatioliikehdintä syntyi vasta 500 vuotta näiden tapahtumien jälkeen Roomalaiskatolisen kirkon piirissä.

Moderni ristiretki-ilmiö syntyy?

Ortodoksinen ja Katolinen kirkko yrittivät löytää toisensa useampaan kertaan eronsa jälkeen. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 1400 luvulla siinä vielä onnistumatta. Mutta käsi ystävyyteen oli ojennettu. 

Aika kului ja 1500 luvulla syntyi reformaatio, joka löi kristikunnan lisää hajalle. 

Pirstoutuneen kristikunnan yhteyden ja ykseyden löytämiseksi syntyi ensimmäiseen maailmansotaan johtaneiden syiden ja sodan jälkeisen ajan tapahtumien johdosta kehityskulku, joka synnytti Faith and Order ja Life and Work -liikkeet, jotka toivat eri kristillisiä tunnustuskuntia yhteen.

Tämä keskinäisen yhteyden toive yritettiin saada starttaamaan synnyttämällä Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN). Sen tavoitteeksi asetettiin rikki menneiden yhteyksien palauttaminen ja ykseyteen pyrkiminen.

Hanketta yritettiin saada liikkelle jo 1920 luvulla mutta maailmanlaajat poliittiset muutokset ja uusi sota siirsivät sitä. KMN:n synty pääsi toteutumaan vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948. Se käynnisti virallisemmin eri tunnustuskuntien dialogit ja toisiinsa tutustumisen.

Ortodoksisella ja Katolisella kirkolla oli parhaimmat valmiudet kohdata toisensa monellakin tasolla. Olihan yhteistä historiaa ennen välirikkoa yli tuhat vuotta. Vuonna 1964 Kristuksessa olevat veljet mitätöivät toisilleen julistamansa kirkonkiroukset, jonka seurauksena valmistelujen jälkeen vuonna 1980 alkoivat kahdenkeskiset teologiset neuvottelut. Siinä suurin haaste muodostui pitkästä yli 900 vuoden mittaisesta erosta, jonka aikana oli tapahtunut paljon. Tämä aiheutti tarpeen teologisen dialogin huolellisesti läpikäynnille, joka sen vuoksi jatkuu edelleen, ja on edennyt rakkauden ja yhteisen rakentumisen hengessä. 

Sen sijaan ei vain vanhojen kirkkojen ja reformaatiosta syntyneiden kirkkojen väliset dialogit vaan myöskin reformaatiokirkkojen keskinäinen eri tunnustuskuntien välinen vuoropuhelu ei ole aina ollut onnistunutta. Toisten kotipesissä metsästelyä on neuvottelujen varjolla vuosikymmenten saatossa havaittu.

Toisenlaiseen kristilliseen perinteeseen tutustuminen, joka pääsääntöisesti on ollut hyvää ja rakentavaa on myös poikinut myös uudenlaisia "ristiretkiä ryöstöineen." Ne eivät enää tapahdu miekan tai huonon käytöksen leimaamana vaan niissä yhteyksissä toimitaan kuin pikkupojat linnunpesillä. Siepataan sieltä omaan reppuun toisten synnyttämät ja hautomat aarteet ja viedään ne omaan käyttöön. Ei hyvä!

Nyt ikonimaalaustradition tiimoilta on käymässä näin. Ei hyvä!

Ei tämä ole rikkimenneiden yhteyksien korjaamista vaan ryöstöretkeilyä toisen hengellisestä kodista. Ei hyvä!

Rakentavan ja luottamuksellisen dialogin, yhteyden ja kenties ykseydenkin etsiminen ei edisty tällä tavalla.    

"Sinä taidat olla taiteilijasielu"

Mie Mamren tammiston äärellä.
Kuva: Eetu Karjalainen  

Muutama vuosikymmen sitten kun eräs puolituttu ihminen oli kulkenut hetken aikaa rinnallani niin hän sanoi lauseen, jota jäin pitkäksi aikaa maistelemaan. Ja teen kai sitä vieläkin.   

- Sinä taidat olla taiteilijasielu, vähän näyttäisi siltä.

Lyhyt lause. Sisäinen maailmani läikähti. Puhutaan sanojen mahdista. 

- Olen taivaanrannan maalari, jotenkin tuohon tapaan luultavasti kuittasin ajatuksen päättääkseni pidemmälle menevän pohdiskelun. 

Ei olisi pitänyt. 

Antautuminen tiedustelemaan mistä rinnallakulkija oli tehnyt sellaisen johtopäätöksen olisi ollut hedelmällisempää kuin kepeä kuittaus. Niillä valoilla mentiin mitkä silloin olivat. 

Lauseen sisältö jäi kuitenkin vaivaamaan. Se osui oikeaan. En osannut sovittaa sitä itseeni  sillä minulla oli kovin stereotypinen kuva taiteilijoista baskeripäisinä, villinä, vapaina, luomisen tuskassa, viininhöyryissä ja jalat ilmassa pyörivinä ailahtelevina persoonina. 

Olin työntänyt taideihmiset yhteen ahtaaseen lokeroon. Suomalainen perustyperä piirre. Eihän kukaan ihminen ole pelkkä yksi lokero! 

Perinteinen luonnetyyppijakokaan ei mene siten, että joku on vain ja ainoastaan flegmaattinen ihminen. Hän voi olla yhtäaikaa 40% sangviininen, 20 % flegmaattinen, 15 % koleerinen ja 25 % melankoolinen persoona. Sanalla sanoen ihminen on kuin baarimestarin tekemä juomasekoitus, cocktail. Eri luonteenpiirteet ja lahjakkuudet painottuvat hänessä eri tavalla kun kontekstit ja ympärillä olevat tunneilmastot vaihtelevat. 

Suomalaiseen lokerointiin opetettuun päähäni ei mahtunut se, että lääkäri voisi olla myös vapaa-aikanaan veneenrakentaja. Siis mitä suurimmassa määrin kädentaitaja ja suunnittelija eli taiteilija. 

Enkä kaupan ystävällisestä vaatemyyjästä osannut ajatella syytä siihen miksi hän on hakeutunut juuri sen tuoteosaston, tai kokonaisen vaatekaupan myyjäksi. Olen havainnut, että osalla heistä on rakkautta kauneuteen ja he osaavat lukea tekstiilien kieltä. Vaatemyyjässä saattaa olla aika iso ripaus taiteilijasieluisuutta. 

1990 luvulla julistustyön diakonina Seinäjoella. Raamattutunnit, jumalanpalvelussaarnat, sielunhoito, ja puhetilaisuudet tulivat tutuiksi. Kuva: Jyri Ketonen

Elämänpolkuni on kulkenut myös sellaisiakin teitä, että aikaisemman Suomen ev.lut. kirkon diakonin koulutukseni myötä minut johdatettiin julistustyöhön Kansanlähetykseen. Saarnasin jumalanpalveluksissa, pidin raamattutunteja, tein sielunhoitotyötä, kirjoitin hengellisiä tekstejä jne. Tätä tein kahdeksan vuotta. Viimeisin virkanimikkeeni kertoo jotakin tehtäväni sisällöstä. Olin "julistustyön diakoni." Rakastin hommaa. Siinä yhdistyi niin monta asiaa. 

Tehtävääni kuuluivat myös kotikäynnit. Näin hyvin erilaisia koteja. Ne avaavat ihmisestä paljon muutakin kuin sosioekonomisen aseman. 

Taiteiljasieluisuus teemaa ajatellen muistan erään vierailun. Minut oli sielunhoitoon liittyen pyydetty erääseen kotiin. Henkilö, joka oli sen tehnyt oli mielestäni ns. "harmaa varpunen." Hän ei millään tavalla, ei persoonana, eikä ulkoisen habituksensa puolesta erottunut muihin verrattuna. Mutta mentyäni hänen kotiinsa olin äimistynyt. Mikä kuvataitelija! Todellinen lahjakkuus. 

Hän oli hiljainen vaatimaton ihminen, joka teki työnsä alalla, josta ei ikinä arvaisi nousevan minkään sortin Picassoja, eikä hänellä ollut tarvetta esitellä kykyjään. Hän loi kuvataidetta siksi koska hänen sisällään paloi siihen liekki! Mikä taitelijakoti! Se oli yksi niistä paikoista, joka avasi silmäni siihen mitä taiteilijasieluisuus on. Se ei mahdu mihinkään stereotypiaan, joita me niin auliisti jaamme ihmisille. Leimakirveet heiluvat. Suotta. 

Sitten tapahtui jotain miksi muistelen tässäkin teksissäni diakoniaikaani menneessä aikamuodossa. Alkoi nimittäin syvä loitontumiskehitykseni liberalisoituneesta luterilaisen kirkon valtavirrasta poispäin.

Myöhemmin tähän kehitykseen liittyi myös lisämausteeksi kaipaus löytää luterilaisuuden kapeaksi jääneestä teologisesta aihiosta sitä täydentävä teologinen "suuri kirjastokampus." Jossainhan sen täytyi olla kun Tunnustuskirjatkin siihen suuntaan usein viittasivat. Se "kampus", josta löytyy laaja ja rikas jakamattoman kirkon traditio, josta reformaatio oli napannut mukaansa vain pari kirjaa, jonka jälkeen "kampuksen" maine reformaation vuosisatoina mustamaalattiin ja kaikki sinne johtavat sillat poltettiin. 

Loitonnuin luterilaisuudesta niin, että erosin siitä ja nykyisin kuulun "kampukseen", Ortodoksiseen kirkkoon. Mutta tämä onkin sitten oma tarinansa. Mutta olkoon tämä välirepliikki selvennyksenä siihen; mikäli joku blogejani ja videoitani seuraava ihmettelee miksi kahden kirkon kuviot kulkevat hyvin usein elämäntarinoissani mukana. Historiani on sellainen. Ehkäpä tästäkin pitäisi joskus kirjoittaa muutama rivi?

Saija Candelinin taideteos syyskuussa 2020 Oulussa

Kahvila Stockholmissa. Kuva: Juksu Mäntymäki 

    

Mutta palataanpa taiteilijasieluun. Poikkeama luterilaisiin diakonivuosiini liittyi siis käyntiini taitelijakodissa, joka avasi ahtaaseen lokerointiin kasvaneen sieluni näkemään miten väärässä olen. 

Ihminen on enemmän kuin sanansa, tekonsa, ajatuksensa, lahjakkuutensa, genetiikkansa tai edes luonteenpiirteensä. Ihminen ei usein itsekään hahmota kaikkea sitä mitä hänessä on, ja millaisia kasvupotentiaaleja hänessä vielä uinuu. Me samanaikaisesti olemme sitä millaiseksi Luoja on meidät valanut sekä mukana kasvuprosessissa, sillä saven valantatyö jatkuu edelleen. Sen vuoksi pitäisi välttää kenenkään lokerointia. Valitettavasti nykyinen hallitseva diagnosointikulttuuri kasvattaa koko yhteiskuntaa lokeroimaan toisiamme. Jos sinua ei sijoiteta johonkin statukseen niin systeemi ei tunnista sinua ja putoat ulos milloin mistäkin verkostosta. 

Taitelijasielu, millainen se on? 

Hänessä vaikuttavat luovat voimat. Taitelijasieluinen ihminen on kuin liikehtivä meri eri syvyystasoineen ja salaisuuksineen. Taitelijasieluisen elämä on usein vuoristorataa monessakin mielessä. Hänessä on jotain samaa kuin Vanhan testamentin profeetoissa. Hän näkee, kokee ja aistii jotain sellaista mitä muut eivät. Siksi hän on herkkä ja tuntee samalla oman haurautensa. 

Kun astut taiteilijasielun maailmaan niin ympäristö, aika ja tila katoavat. Hän kuljettaa sinut sisään siihen mihin sanojen maailma päättyy. Taiteen kieleen, joka ei ole edes kieli vaan jotain enemmän. Taiteilijasielu liikkuu hulluuden ja nerouden välimaastossa. Hän on luova ja inspiroiva mutta usein myös äärimmäisen epäkäytännöllinen ihminen paitsi siinä yhdessä, omassa spesifiteetissään. 

Fiktiivisistä hahmoista Muumien Nuuskamuikkunen on taitelijasielu, joka ilmestyy jostain huuliharppuineen, laukoo viisauksia ja katoaa taas jonnekin. Hän on elämän ihmettelijä, josta ei ulkopuolinen saa otetta. Asterixin tragikoominen hahmo Trupadurix on mitä suurimmassa määrin taitelijasielu mutta hänen talenttinsa eivät kohtaa yleisöä. Siinä hänen tragediansa. 

Ankkalinnassa on suuri monumentti, Roope Ankan rahasäiliö. Sinne aktiivisesti vierailee Milla Magia. Tämä yhden asian nainen on tyypillinen taiteilijasielu. Räiskyvä persoona, joka raivaa kaiken sellaisen tieltään, joka asettuu esteeksi hänen pyrkimyksilleen. 

Hänen elämäänsä ohjaa ulottumattomissa oleva onnenlantti. Hän hetkessä inspiroituu uudella idealla saada haluamansa ja yhtä nopeasti räjähtää epäonnistuessaan tavoitteessa. Milla Magiasta löytänee moni kuvataitelija, kirjailija jne. itsensä. 

Yrittäessään kuvata "onnenlanttia" väreillä, kirjaimilla tai muilla taiteen keinoilla niin luomisen vimman omaava henkilö huomaa, että itse taiteen luomisprosessista muodostuu mystinen kontemplaatio mutta sen vangitseminen ulkopuoliselle samanlaiseksi kokemukseksi jää usein pelkäksi toiveiden kangastukseksi. Silti taiteilijasielu tavoittelee tavoittamatonta. Joskus siinä onnistuu. 

Taiteiljasieluja on paljon. Vain harvat heistä elättävät itsensä sielunsa kukinnoilla. Suurin osa saa leipänsä arjen ammateista vaikka ovatkin taitelijasieluja. 

Taiteilijasieluisuus ei ole ammatti. Se ei merkitse hyvää piirtämis-, säveltämis-, laulamis-, soittamis-, kirjoittamis- tai muuta luomistaitoa. 

Ei tarvitse olla ylivertainen taiteilija ja yleisnero Leonardo da Vinci ollakseen taitelijasielu. 

Taiteilijasieluisuus ei ole taidekoulutuksen käyneen yksinoikeus, tai maineella ja menestyksellä hankittu nimi, tuote tai instituutio.  

Kyseessä on persoonan ominaisuus. 

- Sinä taidat olla taiteilijasielu, vähän näyttäisi siltä, minulle sanottiin nuorena. 

- Niin taidan olla, vastaisin nyt aikuisempana. 

 - Ei se minua elätä, mutta ei se haittaa. Taiteilijasieluisuus on osa minua. Yksi osa monen muun persoonallisuuteni rakenteen ohessa, vastaisin nyt. 

Enää en hämmentyisi. 

You Tube kanavani on ajatushautumo itselleni - saa ripustautua mukaan

Elämme Ortodoksisessa kirkossa suurta viikkoa. Läntinen kristikunta käyttää siitä nimitystä piina- tai hiljainen viikko. Elämme uudelleen läpi Kristuksen kärsimyshistoriaa, joka on samalla Jumalan pelastushistoriaa ihmiskunnan hyväksi. Kertaus on hyväksi myös kirkossa. Jumala kun tuppaa niin helposti unohtumaan ihmisen mielestä. Arki nousee usein esteeksi Jumalan muistamiselle. 

Koronaepidemia. Kirkot kiinni. Jumalanpalvelukset striimauksina. Yksinäisyys. Koska kirkkoon ei pääse niin olen tehnyt pari uutta videota pohdiskellen suuren viikon teemaa. Toisen olen jo julkaissut ja toinen myös valmistuu pian. Pohdiskelujani voit seurata tietenkin tekstuaalisesti täältä mutta verbaalisesti You Tube -kanavalta. Ryhdy sen seuraajaksi niin saat aina ilmoituksen kun sinne ilmaantuu jotain uutta. Kanavani löydät klikkaamalla tästä. 

Ylösnousseen johdatusta suureen viikkoon!