 |
Mie Mamren tammiston äärellä. Kuva: Eetu Karjalainen |
- Sinä taidat olla taiteilijasielu, vähän näyttäisi siltä.
Lyhyt lause. Sisäinen maailmani läikähti. Puhutaan sanojen mahdista.
- Olen taivaanrannan maalari, jotenkin tuohon tapaan luultavasti kuittasin ajatuksen päättääkseni pidemmälle menevän pohdiskelun.
Ei olisi pitänyt.
Antautuminen tiedustelemaan mistä rinnallakulkija oli tehnyt sellaisen johtopäätöksen olisi ollut hedelmällisempää kuin kepeä kuittaus. Niillä valoilla mentiin mitkä silloin olivat.
Lauseen sisältö jäi kuitenkin vaivaamaan. Se osui oikeaan. En osannut sovittaa sitä itseeni sillä minulla oli kovin stereotypinen kuva taiteilijoista baskeripäisinä, villinä, vapaina, luomisen tuskassa, viininhöyryissä ja jalat ilmassa pyörivinä ailahtelevina persoonina.
Olin työntänyt taideihmiset yhteen ahtaaseen lokeroon. Suomalainen perustyperä piirre. Eihän kukaan ihminen ole pelkkä yksi lokero!
Perinteinen luonnetyyppijakokaan ei mene siten, että joku on vain ja ainoastaan flegmaattinen ihminen. Hän voi olla yhtäaikaa 40% sangviininen, 20 % flegmaattinen, 15 % koleerinen ja 25 % melankoolinen persoona. Sanalla sanoen ihminen on kuin baarimestarin tekemä juomasekoitus, cocktail. Eri luonteenpiirteet ja lahjakkuudet painottuvat hänessä eri tavalla kun kontekstit ja ympärillä olevat tunneilmastot vaihtelevat.
Suomalaiseen lokerointiin opetettuun päähäni ei mahtunut se, että lääkäri voisi olla myös vapaa-aikanaan veneenrakentaja. Siis mitä suurimmassa määrin kädentaitaja ja suunnittelija eli taiteilija.
Enkä kaupan ystävällisestä vaatemyyjästä osannut ajatella syytä siihen miksi hän on hakeutunut juuri sen tuoteosaston, tai kokonaisen vaatekaupan myyjäksi. Olen havainnut, että osalla heistä on rakkautta kauneuteen ja he osaavat lukea tekstiilien kieltä. Vaatemyyjässä saattaa olla aika iso ripaus taiteilijasieluisuutta.
 |
1990 luvulla julistustyön diakonina Seinäjoella. Raamattutunnit, jumalanpalvelussaarnat, sielunhoito, ja puhetilaisuudet tulivat tutuiksi. Kuva: Jyri Ketonen |
Tehtävääni kuuluivat myös kotikäynnit. Näin hyvin erilaisia koteja. Ne avaavat ihmisestä paljon muutakin kuin sosioekonomisen aseman.
Taiteiljasieluisuus teemaa ajatellen muistan erään vierailun. Minut oli sielunhoitoon liittyen pyydetty erääseen kotiin. Henkilö, joka oli sen tehnyt oli mielestäni ns. "harmaa varpunen." Hän ei millään tavalla, ei persoonana, eikä ulkoisen habituksensa puolesta erottunut muihin verrattuna. Mutta mentyäni hänen kotiinsa olin äimistynyt. Mikä kuvataitelija! Todellinen lahjakkuus.
Hän oli hiljainen vaatimaton ihminen, joka teki työnsä alalla, josta ei ikinä arvaisi nousevan minkään sortin Picassoja, eikä hänellä ollut tarvetta esitellä kykyjään. Hän loi kuvataidetta siksi koska hänen sisällään paloi siihen liekki! Mikä taitelijakoti! Se oli yksi niistä paikoista, joka avasi silmäni siihen mitä taiteilijasieluisuus on. Se ei mahdu mihinkään stereotypiaan, joita me niin auliisti jaamme ihmisille. Leimakirveet heiluvat. Suotta.
Sitten tapahtui jotain miksi muistelen tässäkin teksissäni diakoniaikaani menneessä aikamuodossa. Alkoi nimittäin syvä loitontumiskehitykseni liberalisoituneesta luterilaisen kirkon valtavirrasta poispäin.
Myöhemmin tähän kehitykseen liittyi myös lisämausteeksi kaipaus löytää luterilaisuuden kapeaksi jääneestä teologisesta aihiosta sitä täydentävä teologinen "suuri kirjastokampus." Jossainhan sen täytyi olla kun Tunnustuskirjatkin siihen suuntaan usein viittasivat. Se "kampus", josta löytyy laaja ja rikas jakamattoman kirkon traditio, josta reformaatio oli napannut mukaansa vain pari kirjaa, jonka jälkeen "kampuksen" maine reformaation vuosisatoina mustamaalattiin ja kaikki sinne johtavat sillat poltettiin.
Loitonnuin luterilaisuudesta niin, että erosin siitä ja nykyisin kuulun "kampukseen", Ortodoksiseen kirkkoon. Mutta tämä onkin sitten oma tarinansa. Mutta olkoon tämä välirepliikki selvennyksenä siihen; mikäli joku blogejani ja videoitani seuraava ihmettelee miksi kahden kirkon kuviot kulkevat hyvin usein elämäntarinoissani mukana. Historiani on sellainen. Ehkäpä tästäkin pitäisi joskus kirjoittaa muutama rivi?
 |
Saija Candelinin taideteos syyskuussa 2020 Oulussa Kahvila Stockholmissa. Kuva: Juksu Mäntymäki |
Mutta palataanpa taiteilijasieluun. Poikkeama luterilaisiin diakonivuosiini liittyi siis käyntiini taitelijakodissa, joka avasi ahtaaseen lokerointiin kasvaneen sieluni näkemään miten väärässä olen.
Ihminen on enemmän kuin sanansa, tekonsa, ajatuksensa, lahjakkuutensa, genetiikkansa tai edes luonteenpiirteensä. Ihminen ei usein itsekään hahmota kaikkea sitä mitä hänessä on, ja millaisia kasvupotentiaaleja hänessä vielä uinuu. Me samanaikaisesti olemme sitä millaiseksi Luoja on meidät valanut sekä mukana kasvuprosessissa, sillä saven valantatyö jatkuu edelleen. Sen vuoksi pitäisi välttää kenenkään lokerointia. Valitettavasti nykyinen hallitseva diagnosointikulttuuri kasvattaa koko yhteiskuntaa lokeroimaan toisiamme. Jos sinua ei sijoiteta johonkin statukseen niin systeemi ei tunnista sinua ja putoat ulos milloin mistäkin verkostosta.
Taitelijasielu, millainen se on?
Hänessä vaikuttavat luovat voimat. Taitelijasieluinen ihminen on kuin liikehtivä meri eri syvyystasoineen ja salaisuuksineen. Taitelijasieluisen elämä on usein vuoristorataa monessakin mielessä. Hänessä on jotain samaa kuin Vanhan testamentin profeetoissa. Hän näkee, kokee ja aistii jotain sellaista mitä muut eivät. Siksi hän on herkkä ja tuntee samalla oman haurautensa.
Kun astut taiteilijasielun maailmaan niin ympäristö, aika ja tila katoavat. Hän kuljettaa sinut sisään siihen mihin sanojen maailma päättyy. Taiteen kieleen, joka ei ole edes kieli vaan jotain enemmän. Taiteilijasielu liikkuu hulluuden ja nerouden välimaastossa. Hän on luova ja inspiroiva mutta usein myös äärimmäisen epäkäytännöllinen ihminen paitsi siinä yhdessä, omassa spesifiteetissään.
Fiktiivisistä hahmoista Muumien Nuuskamuikkunen on taitelijasielu, joka ilmestyy jostain huuliharppuineen, laukoo viisauksia ja katoaa taas jonnekin. Hän on elämän ihmettelijä, josta ei ulkopuolinen saa otetta. Asterixin tragikoominen hahmo Trupadurix on mitä suurimmassa määrin taitelijasielu mutta hänen talenttinsa eivät kohtaa yleisöä. Siinä hänen tragediansa.
Ankkalinnassa on suuri monumentti, Roope Ankan rahasäiliö. Sinne aktiivisesti vierailee Milla Magia. Tämä yhden asian nainen on tyypillinen taiteilijasielu. Räiskyvä persoona, joka raivaa kaiken sellaisen tieltään, joka asettuu esteeksi hänen pyrkimyksilleen.
Hänen elämäänsä ohjaa ulottumattomissa oleva onnenlantti. Hän hetkessä inspiroituu uudella idealla saada haluamansa ja yhtä nopeasti räjähtää epäonnistuessaan tavoitteessa. Milla Magiasta löytänee moni kuvataitelija, kirjailija jne. itsensä.
Yrittäessään kuvata "onnenlanttia" väreillä, kirjaimilla tai muilla taiteen keinoilla niin luomisen vimman omaava henkilö huomaa, että itse taiteen luomisprosessista muodostuu mystinen kontemplaatio mutta sen vangitseminen ulkopuoliselle samanlaiseksi kokemukseksi jää usein pelkäksi toiveiden kangastukseksi. Silti taiteilijasielu tavoittelee tavoittamatonta. Joskus siinä onnistuu.
Taiteiljasieluja on paljon. Vain harvat heistä elättävät itsensä sielunsa kukinnoilla. Suurin osa saa leipänsä arjen ammateista vaikka ovatkin taitelijasieluja.
Taiteilijasieluisuus ei ole ammatti. Se ei merkitse hyvää piirtämis-, säveltämis-, laulamis-, soittamis-, kirjoittamis- tai muuta luomistaitoa.
Ei tarvitse olla ylivertainen taiteilija ja yleisnero Leonardo da Vinci ollakseen taitelijasielu.
Taiteilijasieluisuus ei ole taidekoulutuksen käyneen yksinoikeus, tai maineella ja menestyksellä hankittu nimi, tuote tai instituutio.
Kyseessä on persoonan ominaisuus.
- Sinä taidat olla taiteilijasielu, vähän näyttäisi siltä, minulle sanottiin nuorena.
- Niin taidan olla, vastaisin nyt aikuisempana.
- Ei se minua elätä, mutta ei se haittaa. Taiteilijasieluisuus on osa minua. Yksi osa monen muun persoonallisuuteni rakenteen ohessa, vastaisin nyt.
Enää en hämmentyisi.
