sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Ryöstääkö luterilainen kirkko ortodokseilta ikonimaalauksen?

Lutherin eväät taitavat olla syöty loppuun kun otetaan jo naapurin ruokakomeron antimet omaan pöytään. Onko ekumeniasta tullut ryövärien luola?  

» Espoon tuomiokirkkoseurakunnan ikonipiiri kokoontuu...» 

Lue alta Kotimaan artikkeli.
 





















 

Millaiseen kontekstiin ikonimaalaus kuuluu?


Ikonimaalaus kuuluu seitsemän synodin kirkon (siis ort.) jumalanpalveluksen, teologian, patristiikan ja sakramentaalisen elämän sisään, joka on sen synnyttäjä ja kasvattaja. 

Ei se ole syntynyt reformaatioliikkeen piirissä, joka sai alkunsa vasta 1500 vuotta sen jälkeen kun ikonit olivat jo idän kirkon arkielämässä mukana. Päinvastoin! Reformaatio leikkasi itsensä irti seitsemän synodin näkemyksistä hyväksyen siitä itselleen ainoastaan valikoimansa osat.
 

Idän patristinen kirkko sen sijaan on se "kirkollinen kohtu", joka on saanut pyhien asioiden kuvaamiseen siemenen Jumalalta, jota se on puolestaan kantanut rukouksen ja teologian lapsivedessä. Jakamattoman kirkon napanuora on ruokkinut tätä iduillaan ollutta muotoa kuvata "sanomatonta" taiteen keinoin.
 

Hengellisen  genetiikkansa ikonimaalaus on saanut ortodokseilta, jotka sen jälkeen taistelivat ikonien puolesta ikonoklasmia vastaan. Idän pyhät ihmiset ovat olleet ohjaamassa tätä traditiota oikeaan suuntaan ja varjelleet sen hengellistä tehtävää oikeassa ympäristössä.

Ikoneiden ryöstö oikeasta pesästä muualle tekee karhunpalveluksen


Ikonimaalausta ei tule kuljettaa "nallekarkiksi" ulos sellaisiin yhteisöihin, jotka eivät edusta ja sitoudu siihen teologiaan, traditioon ja rukoukselliseen kontekstiin mihin ikonit ovat aina kuuluneet. 


Oheinen artikkeli on jo "vanha" mutta tuskinpa tämä asetelma on vuosien saatossa muuttunut. 
Lehtijutun mukaan luterilaiset papit ovat alkaneet luennoida ikoneista ja myös siunata niitä käyttöön. Vaikka opetus varmasti onkin asiallista niin samalla aivan huomaamatta tapahtuu ikoneihin liittyen karhunpalvelus. Ne irrotetaan siitä yhteydestään mihin ne ovat syntyneet ja kuuluvat. 

Muinaiset ristiretket


Tälläinen trendi murehduttaa minua syvästi ja tuo mieleeni ristiretkien yhteydessä tehdyt ryöstöretket Konstantinopoliin, jolloin idän kirkon varjelemia pyhiä aarteita kulkeutui länteen suuria määriä.

Ortodoksinen Bysantti tuki alussa lännessä suunniteltuja ristiretkiä siinä toivossa, että Pyhä maa saataisiin vapautetuiksi islamilaisista, ja Allahin nimissä tehtyjen valloitusten eteneminen saataisiin katkaistua. Myös pelättiin, että muslimit tuhoaisivat kristittyjen pyhiä paikkoja Jerusalemissa. Tämäkin mahdollisuus haluttiin estää.

Yhteinen tavoite onnistui ja Jerusalem saatiin vuonna 1099 kristittyjen haltuun. 
Mutta Bysantin suhde ristiretkeläisiin muuttui myöhemmin kun nämä alkoivatkin himoitsemaan veljiensä omaisuutta idässä. Ristiretkeläisten huono ja ryöstelevä käytös viilensi Itä-Rooman suhteet keisarikunnan läntiseen osaan. Samalla tämä johti siihen, että Ortodoksisen ja Katolisen kirkon välit alkoivat vähitellen viiletä. Sillä lienee oma osuutensa siihen pitkään jatkuneeseen prosessiin, joka myöhemmin johti jakamattoman kirkon repeämään vuonna 1054 jKr.

Huomion arvoista on, että reformaatioliikehdintä syntyi vasta 500 vuotta näiden tapahtumien jälkeen Roomalaiskatolisen kirkon piirissä.


Moderni ristiretki-ilmiö syntyy?


Ortodoksinen ja Katolinen kirkko yrittivät löytää toisensa useampaan kertaan eronsa jälkeen. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 1400 luvulla siinä vielä onnistumatta. Mutta käsi ystävyyteen oli ojennettu. 

Aika kului ja 1500 luvulla syntyi reformaatio, joka löi kristikunnan lisää hajalle. 

Pirstoutuneen kristikunnan yhteyden ja ykseyden löytämiseksi syntyi ensimmäiseen maailmansotaan johtaneiden syiden ja sodan jälkeisen ajan tapahtumien johdosta kehityskulku, joka synnytti
 Faith and Order ja Life and Work -liikkeet, jotka toivat eri kristillisiä tunnustuskuntia yhteen.

Tämä keskinäisen yhteyden toive yritettiin saada starttaamaan synnyttämällä Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN). Sen tavoitteeksi asetettiin rikki menneiden yhteyksien palauttaminen ja ykseyteen pyrkiminen.

Hanketta yritettiin saada liikkelle jo 1920 luvulla mutta maailmanlaajat poliittiset muutokset ja uusi sota siirsivät sitä. KMN:n synty pääsi toteutumaan vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948. Se käynnisti virallisemmin eri tunnustuskuntien dialogit ja toisiinsa tutustumisen.

Ortodoksisella ja Katolisella kirkolla oli parhaimmat valmiudet kohdata toisensa monellakin tasolla. Olihan yhteistä historiaa ennen välirikkoa yli tuhat vuotta. Vuonna 1964 Kristuksessa olevat veljet mitätöivät toisilleen julistamansa kirkonkiroukset, jonka seurauksena valmistelujen jälkeen vuonna 1980 alkoivat kahdenkeskiset teologiset neuvottelut. Siinä suurin haaste muodostui pitkästä yli 900 vuoden mittaisesta erosta, jonka aikana oli tapahtunut paljon. Tämä aiheutti tarpeen teologisen dialogin huolellisesti läpikäynnille, joka sen vuoksi jatkuu edelleen, ja on edennyt rakkauden ja yhteisen rakentumisen hengessä. 

Sen sijaan ei vain vanhojen kirkkojen ja reformaatiosta syntyneiden kirkkojen väliset dialogit vaan myöskin reformaatiokirkkojen keskinäinen eri tunnustuskuntien välinen vuoropuhelu ei ole aina ollut onnistunutta. 
Toisten kotipesissä metsästelyä on neuvottelujen varjolla vuosikymmenten saatossa havaittu.

Toisenlaiseen kristilliseen perinteeseen tutustuminen, joka pääsääntöisesti on ollut hyvää ja rakentavaa on myös poikinut myös uudenlaisia "ristiretkiä ryöstöineen." Ne eivät enää tapahdu miekan tai huonon käytöksen leimaamana vaan niissä yhteyksissä toimitaan kuin pikkupojat linnunpesillä. Siepataan sieltä omaan reppuun toisten synnyttämät ja hautomat aarteet ja viedään ne omaan käyttöön. Ei hyvä!


Nyt ikonimaalaustradition tiimoilta on käymässä näin. Ei hyvä!

Ei tämä ole rikkimenneiden yhteyksien korjaamista vaan ryöstöretkeilyä toisen hengellisestä kodista. Ei hyvä!

Rakentavan ja luottamuksellisen dialogin, yhteyden ja kenties ykseydenkin etsiminen ei edisty tällä tavalla.