Yes, We Can!

Katsoin dokumentin The Final year (2018), jossa kamerat seurasivat Yhdysvaltojen entisen presidentin Barack Obaman (virassa vv. 2009–2017) viimeistä vuotta ennen tehtävänsä päättymistä.

Eräs dokumentin koskettavimmista tilanteista syntyi kun filmintekijät veivät katsojan mukanaan Obaman vierailulle Japaniin. Presidentti seurueineen suuntasi siellä kauhujen kaupunkiin Hiroshimaan, jonne jenkit pudottivat atomipomminsa toisessa maailmansodassa.

Ennen näkemätön tuhovoima

Elokuun 6. päivän aamuna vuonna 1945 hiroshimalaiset kuulivat pommikoneen äänen. Kun se pudotti lastinsa niin maan päällä ei kuultu mitään. Mutta pian äänen sijasta japanilaiset näkivät suuren kirkkauden. Se jäikin monelle viimeiseksi näyksi tämän maan päällä.

Kirkkautta seurasi tuhovoima, joka iski silmänräpäyksessä eri suuntiin voimakkaina kuumuus- ja paineaaltona. Niiden vaikutuksesta osa ihmisistä kirjaimellisesti haihtui "savuna ilmaan." Ainut muisto heistä piirtyi säteilykuvina rakennusten seiniin samaan tapaan kuin Torinon käärinliinaan on kuvautunut miehen hahmo.

Räjähdyksen seurauksena noin 100 000 ihmistä kuoli heti. Eloonjääneistä monet menehtyivät myöhemmin säteilyvaikutuksiin. Vielä vuosikymmenien jälkeen alueella esiintyy edelleenkin säteilystä johtuvia syöpiä.

Tähti- ja aurinkolippu rinnakkain

Tähän tragedian kaupunkiin Obama siis teki vierailun. Vaikka presidentillä itsellään ei ole yhteyttä sota-ajan tapahtumiin niin hän kuitenkin edusti japanilaisille sitä maata ja sen maan hallintoa, joka maailmansotien jälkeen voittajien edustajina kirjoitutti Japanille uuden perustuslain ja siirsi maan keisarin kokonaan syrjään politiikasta lähinnä symboliseksi hahmoksi.

Edellä kuvailemani johdosta japanilaisten suhde Yhdysvaltoihin on ystävällinen mutta samalla vähintäänkin yhtä varauksellinen kuin vanhemman suomalaisen sukupolven suhde Venäjään.

Vaikka japanilaisten toimintaa ei suinkaan voinut ennen maailmansotia ja niiden aikana kuvata sota- ja valloituspolitiikan suhteen viattomaksi - niin yhtä kaikki - sodan hävinneet osapuolet juovat lopulta sen katkerimman kalkin. Näin kävi Japanillekin. Sota päättyi jenkkien pommikoneiden kylvettyä japanilaisten taakaksi vuosikymmeniä kestäneen atomipommitragedian kantamisen.

Tähti- ja aurinkolippu liehuivat vierailun aikana vierekkäin mutta kansojen kollektiivinen muisto ja syvimmät tunnot eivät noudata virallisia protokollia.

Sota on rumaa

Sodan logiikka ja siitä tehtävät johtopäätelmät eivät suinkaan aina noudata oikeudenmukaisuutta sen paremmin sota-alueella, sotaoikeudessa kuin sotahistoriassakaan.

Joku voisi sanoa, että Obaman astellessa kohti Hiroshimassa olevaa rauhanmuistomerkkiä "rikollisen palanneen rikospaikalle." Toinen puolestaan voisi huomauttaa, että "Obaman rinnallahan kävelee pääministeri Shinzō Abe. Yli 70 vuoden takaisista asioista on päästy siis rauhaisaan rinnakkaiseloon."

Kolmas repliikki voisi todeta, että "rauhanmuistomerkillä kohtaavat kaksi sotarikollista toisensa. Toisen aggressio pysäytettiin atomipommilla ja toista ei ole pysäytetty vieläkään." Neljäs saattaisi tylyttää kaikkia edellisiä huomauttamalla, että "toinen heistä on rauhannobelisti - siis rauhan asialla, ja miksei titteliä voisi antaa sille toisellekin."

Ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen oikeudenmukaisen ja puolueettoman näkökulman ottaminen on siis haasteellista.

Se on kuitenkin varmaa, että sota jättää aina kansakuntaan useiden sukupolvien mittaiset traumat, joiden muisto elää pitkään. Katkeruuden haavat paranevat hitaasti ja menetettyä ei saa koskaan takaisin.

Ei ihme, että Iso kirja sanoo: "Älä tapa."

Ei ihme, että Jeesus julistaa autuaiksi rauhantekijät, käskee laittamaan miekat tuppeen ja tekemään vihamiehistä ystäviä sekä kieltää lausumasta tuomiota kenestäkään.

Sota on aina väärin! Kunpa tämä muistettaisiin nyt Venäjälläkin.

Tragedian muistopaikalla

Presidentti Obama vieraili Hiroshiman rauhanmuistomerkillä jättäen sinne seppeleen. Hän käytti siellä myös lyhyen puheenvuoron todeten:

"Meillä on yhteinen vastuu kohdata historia ja kysyä: mitä me voisimme tehdä toisin jottei se koskaan toistu. Suhteemme sotaan täytyy muuttua. Konfliktit tulee estää diplomatian avulla. Tavallinen kansa ymmärtää tämän. Se ei halua sotia."

Presidentti Obama kohtasi rauhanmuistomerkillä myös iäkkään japanilaisen sotaveteraanin. Vanhus kertoi etsineensä sodan jälkeen japanilaisten kadottaneita omaisia ja välittäneensä tietoa myös amerikkalaisista sotavangeista heidän omaisilleen.

Silmiini tulivat kyyneleet kun tämä vanha japanilainen herra, joka oli noussut seisomaan kunnioituksesta Amerikan presidenttiä kohtaan joutuikin yllättäen Obaman syvään halaukseen. Tilanne silminnähden hämmensi ja hymyilytti muita läsnäolevia japanilaisia. Ei vähiten halauksen kohdetta, joka oli silminnähden liikuttunut.  

Rakkauden kieli ylittää linqvistiikan! Se murtautuu läpi kielimuurien ja kulttuurien. Se pudottaa vihan, kaunan ja epäilysten panssarit. Viholliset reippaan seitsemänkymmenen vuoden takaa ovatkin nyt veljiä, jotka voivat osoittaa toisilleen lämpöä ja hyväksyntää.

Kun näin tuon lämpimän halauksen niin mielessäni alkoi soida ortodoksinen pääsiäisstikiira:

Oi pääsiäi­nen! | Syleil­käämme ilosta toinen toistamme. | Oi pääsiäinen! | Murhees­ta va­paaksi pää­seminen! | Sillä tänään haudas­ta | aivan kuin häähuo­neesta | tuli ulos kun­niansa lois­tossa Kristus

Pääsiäinen, siis Jeesus Kristus itse, jos Hän on minussa ja minä Hänessä; niin Hän antaa rohkeuden tulla alas oman elämän kuninkaanistuimelta kohtaamaan muita samalta tasolta, ja vaikka halaamaan heitä. Kenties pitämään heitä jopa parempina ihmisinä kuin itse olen. Näin pudotamme rakkaudella panssareita itsemme ja toistemme ympäriltä. 

Uskon, että näin tuossa Obaman ja japanilais-sotaveteraanin halauksessa jotakin Kristuksen rakkaudesta. 

Kenties Obaman viljelemä vaalilause "Yes We Can" nouseekin Uuden testamentin Toivon sanomasta vaikka esiintyykin poliittisissa yhteyksissä. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa hyvin samansuuntaisesti: 

"Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13)

Presidentti Barak Obamassa on jotain hyvin samantapaista kuin paavi Franciscuksessa. He ovat molemmat positiivisten yllätysten miehiä. He molemmat haluavat jakaa lämpöä ja rakkautta ympärilleen ja tartuttaa sitä myös toisiin. Kenties heitä molempia yhdistää yksi ja sama Herra:   

Kristua antaa toivon!
Kristus yhdistää!
Syleilkäämme ilosta toinen toistamme.

 

Presidentti Obama laulaa videolla siitä toivosta, joka on tarjolla kaikille.