Vai tekevätkö?
Tässä kaksi kuvaa. Päättele itse.
Ensimmäisessä ovat hiukseni kasvaneet hieman alle raskausajan, reippaan 8kk. Miksi? Ei ole ollut rahaa käydä parturissa. Notta terveisiä köyhyydestä. Kokemusta siitäkin. Partaa sentään on välillä ajettu.
Jälkimmäinen kuva on parturissa käynnin jälkeen. Hieman on valtion tukea kilahtanut tilille, josta laskelmat ruoan riittämiseksi ja uskallus tuhlata 18€ ylimääräistä parturiin.
Lookin muutos on selkeä! Vai mitä?
Tuli paljas olo. Toisaalta on helpottunut olla oma itsensä eli siisti.
Viimeiset vuodet ovat olleet helvettiä. Kristallin kirkkaaksi on tullut yksi asia: tätä maailmaa pyörittää raha. Jos sitä ei ole niin putoat 'nobody' -osastoon.
Myös toinenkin asia on tullut selväksi: sydämelliset, pyytettömästi auttavat ihmiset ovat äärimmäisen harvinaisia.
Ammattiauttajat auttavat palkasta, ehkä seassa joku voi toteuttaa kutsumustakin. Hyvä, että edes palkka motivoi pitämään meitä yhteiskunnan riepuja silmällä. Olen kiitollinen siitä.
Mutta mihin on kadonnut yhteisvastuun henki?
"Ennen", siis vuosikymmeniä sitten eivät asiat suinkaan olleet paremmin kuin nyt. Päinvastoin! Usein oli surkeammin.
Mutta yhdessä asiassa on menty selvästi takapakkia.
Kuntien ja kaupunkien ihmiset muodostivat vielä 1980 luvun alussa "perheen", jossa välittäminen kuului kulttuuriin.
En tiedä onko megakaupungistuminen, yhteiskunnan yhä syvempi hapattuminen individualismin hengellä, vai jokin muu syy tai kaikki murheet yhdessä näivettäneet lähimmäisestä huolehtimisen?
Kauheaa kun ihmiset saattavat maata viikkokaupalla kuolleina kodissaan kun kukaan ei välitä.
Lapsia huostaanotetaan samoista syistä, ihmiset hyppäävät junan alle kun kukaan ei auta talousvaikeuksissa, valtava määrä ihmisiä kärsii yksinäisyydestä, ja psyykkinen hätä paisuu yhteiskunnassa kuin pullataikina.
Miten vauras (AA+ -talousluokitus) hyvinvointivaltio on pudonnut kolmessakymmenessä vuodessa välittämisen kehitysmaaksi?
"Minä vaan kysyn", sanoisi Pätkä Pekka Puupää -leffoissa.
