Yhteiskunta kyllä ottaa kaiken maksimaalisen irti veronmaksajasta, jotta saa tästä lähinnä kaiken euroissa mitattavan hyödyn irti ja "yhteiskunnan pyörät pyörimässä."
Niinpä se pisteyttää vastasyntyneet, antaa kouluarvosanoja, vaatii tutkintoja ja titteleitä, sekä laittaa jopa työttömät sanktioinnin uhalla aktiiviseen työnhakuun.
Työtä, koulutusta, tehokkuutta, älyä, energisyyttä. Tätä vaatii syvästi kvartalisoitunut, talousmittareilla toimiva, globaaleilla markkinoilla toimiva moderni Suomi.
Mutta entä kun yksilö tipahtaa ulos tästä mittareiden ja määreiden yhteiskunnasta? Niiden kantamattomiin, tuottamattomaksi jäseneksi. Joko siis heti syntyessään tai lähellä arkkuun laittoa tai jossain sillä välillä. Mikä hän silloin on?
Onneksi maassamme on vielä olemassa se "pehmeämpi puoli", sanokaamme filosofinen eetos vireänä. Ja ennen kaikkea, kiitos kansankirkkojen, maamme pohjavireenä kulkee kristillinen 'laupiaan samarialaisen' spiritti, joka kannattelee silloin kun ihminen ei ole enää yhteiskunnan 'tuottava' jäsen.
Luojan kiitos (kirjaimellisesti) emme ole vaikkapa hindulaisen eetoksen yhteiskunta, joka jättää heikot ja syrjäytyneet oman karmansa varaan, eli heitteille.
Mikä siis yhteiskunnan 'tuottamaton' jäsen maassamme on?
Hän saa olla: ihminen - 'to be' - oleva, jonka arvo ei ole tekemisessä ja titteleissä tai niiden puutteissa. On suurta ja arvokasta a) olla ja b) olla juuri ihminen.
Oleminen on juuri sitä olennaisinta ihmisessä. Paiskata kättä itsensä kanssa.
Pyhä evankeliumikin esittelee Luojan asettaman tärkeysjärjestyksen, joka itseäni syvästi puhuttelee:
"...hän (Jeesus) asetti kaksitoista OLEMAAN kanssansa..." (Mark. 3:14)
Tätä 'olemisen siunausta' olen itse opetellut viimeisten vuosien aikana kun olen joutunut kulkemaan elämässäni siihen kuuluvaa luopumisen polkua. Se mitä on 'olla Hänen kanssaan' ei ole se läksyistä helpoin mutta se on kuitenkin 'se hyvä osa': OLLA Herran jalkain juuressa. (Lk. 10: 41-42)
