Talvi- ja jatkosodan aikana vanhempani olivat lapsia, jotka elivät sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden aikana nuoruuttaan. Minä synnyin 1960 luvun loppupuolella sukupolveen, jonka isovanhemmat (mummut, papat) olivat sodankäynyttä sukupolvea ja omat vanhempani puolestaan olivat yhdessä omien vanhempiensa kanssa maksamassa Neuvostoliitolle sotakorvauksia. Näiden lisäksi he rakensivat maatamme sodan jäljiltä uudelleen. Sattuneista syistä minun niin kuin monen muunkaan sukupolveni edustajan ajatukset ja tunteet Neuvostoliittoa kohtaan eivät olleet lämpimiä vaikkemme olleetkaan sodan lapsia. Sotatraumat välittyivät meidän sukupolveemme asti lähinnä henkisellä ja asenteelllisella tasolla erinomaisesti.
Mainituista syistä luottamuksellinen ilmansuunta oli tuolloin länsi. Lapsuudesta asti olen oppinut katsomaan erityisesti amerikkalaisia ihaillen. Tähän ei suinkaan vähiten vaikuttanut Elvis Presley.
Kun vuonna 1994 kävin Bibliaseuran mukana toimittajan ominaisuudessa ensimmäistä kertaa Venäjällä, ja mukanamme oli vanhoja uskovia papparaisia, sotaveteraaneja, jotka sanoivat olevansa ensimmäistä kertaa Venäjällä "ilman kypärää ja aseita" niin toiveikkuus idän suunnasta kasvatti pienet itunsa myös minussa.
- Ehkei meillä niin paha naapuri olekaan, ajattelin.
Toisen kerran kävin Etelä-Pohjanmaan Kansanlähetyksen julistustyön diakonin tehtävissä ollessani diakonisissa merkeissä joskus 1990 luvun puolen välin kieppeillä luovutetun Karjalan alueella. Sillä reissulla oli hyvin jännittävää nähdä mm. Salmissa hajalle lyöty Ortodoksinen kirkko, jossa mummoni aikanaan kävi jumalanpalveluksissa.
Kolmannen kerran kävin Venäjällä metropoliitta Panteleimonin kanssa hiippakuntasihteerivuosinani.
Venäläinen vieraanvaraisuus ja ystävällisyys oli kaikilla reissuilla suurenmoista. Pienet lämmön idut Venäjää kohtaan saivat joka kerta hieman kastetta noustakseen aina himpun verran ylöspäin.
Näiden lämpimien vieraanvaraisuuskokemuksieni jälkeen sydämeni jää alkoi sulaa Venäjän suuntaan. Venäläisnaisten kauneuskin teki vaikutuksen.
- Jospa siitä vielä tolkun kansa kasvaa, ajattelin.
Pientä kielteistä kipinää kyllä tuli tähän tunteeseen, kun Oulun Ortodoksisen metropoliitan kanslian hiippakuntasihteerikautenani kävimme metropoliitan kansliaväen kanssa vierailemassa Latviassa, Riikassa. Siellä saattoi hyvin nähdä ja ymmärtää millaisen kuristusotteen kommunistinen aate oli pienestä kansasta Neuvostoliiton ikeen alla ottanut. Lue tästä matkaraporttini otsikolla: "Hämärästä valoon
Kirkon tie Latviassa".
Viimeisinä hiippakuntasihteerivuosina toimin myös ortodoksisena uskonnonopettajana peruskoulun puolella. Tapasin siellä venäläistaustaisia oppilaita, jotka tietenkin heijastelivat kotinsa asenteita. Suurin osa oli hyvin käyttäytyviä ja upealla asenteella oppimassa uutta mutta toisenlaistakin asennetta sain kohdata. Oppitunneilla joidenkin venäläistaustaisten oppilaiden jatkuva puhe Venäjän suuruudesta, suomalaisen ortodoksian ankeudesta ja halveksiva asenne koko maatamme kohtaan - ja suoraan päin opettajan pannua (kasvoja) - löi ällikällä.
Ihmettelin mielessäni, miksi he sitten ovat ylipäätään tulleet Suomeen jos kaikki täällä on pielessä? Olen kai liian sinisilmäinen, kun ajattelin, että nämä olivat yksittäistapauksia. Olivat kyllä mutta eivät harvinaisia. Kollegoilta kuulin joskus samaa. Siinä kohtaa on myönnettävä, että tuli hieman ryppyjä otsalle, orastavan lämpimyyden suhteen; suhteessa suureen naapurimaahan.
Lähinaapuriin ei ole luottamista
Sitten tuli vuosi 2014 ja Krimin valtaus. Vuonna 2022 syttyi täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaa vastaan. Olkoon poliittiset syyt silloiselle väkivaltaiselle roihahdukselle mitkä tahansa, niiden ruotimiseen ei tietotaitoni riitä, niin maallikkotulkintani on, että se osapuoli, joka aggressiivisesti, raakalaismaisin ottein hyökkää ensin toisen päälle vahingoittaakseen tätä - on syyllinen väkivaltaisen toiminnan aloittamiseen yhden tai useamman osapuolen välillä.
"(Venäjä) julisti "sotilaallisen erikoisoperaation" entisen neuvostomaan demilitarisoinniksi ja puhdistamiseksi väitetyistä natseista." (Lue koko lähde tästä )
Niinpä henkilökohtaisella tasolla tapahtui "pum" - ja olin kuin entisessä Afrikan tähti pelissä - "palaa lähtöruutuun" asetelmassa. Vuosikymmenien luottamuksen tunteen rakentaminen Venäjään putosi kerralla pakkasen puolelle.
Henkinen suuntani kääntyi entistä tiukemmin turvalliseksi ja vakaaksi kumppaniksi koettuun Amerikan Yhdysvaltoihin. Siitä kai kertoo jenkkiauton omistaminenkin. Chrysler.
Länsi pettää
Päästiin vuoteen 2017 ja Trump nousi USA:n presidentiksi. Politiikan kommentaattoria, kansainvälisistä suhteista väitellyttä filosofian tohtoria Risto E.J. Penttilää lainaten, joka puolestaan siteerasi Trumpin kannattajia, että he halusivat Valkoiseen taloon "häijyn sheriffin". Ja totta totisesti sellaisen saivat.
Hänen ensimmäinen kautensa presidenttinä numero 45. oli mielestäni; ei niinkään yhtenäisyyttä ja vakautta luonut presidenttillinen kausi vaan epävakaa mediaspektaakkeli, olkoot talouspoliitiset ja muut tunnusluvut kuinka menestyksekkäitä tahansa. 45. oli ja edelleen on todella häijy sheriffi! Hänellä on pakko olla jonkinasteinen epävakainen persoonallisuuden piirre! Tai sitten jokin vanhuuteen liittyvä "äkäisen ukon syndrooma." Käyttäytyminen on kuin entisajan tarkkailuluokan pahimmilla oppilailla.
Trumpin ensimmäinen kausi päättyi. Kirjoitin silloin tuntoja blogiini ja allekirjoitan edelleen silloiset ajatukseni. Sen voit lukea tästä.
Välissä oli presidentti Joe Biden. Hänen kautensa päättyi. Vastaehdokkaakseen Biden sai jälleen Trumpin mutta ensin mainittu päätti jättäytyä pois kisasta. Nopealla tahdilla Trumpin vastapeluriksi nousi Kamala Harris. Silloinkin kirjoitin tuoreeltaan ajatuksiani asetelmasta ja sen löydät tästä.
Nyt elämme 47. presidentin kautta, joka on Trump. Hän on muuttunut vieläkin häijymmäksi ja systemaattisemmaksi sheriffiksi kuin ennen. En enää tiedä mitä hänestä pitäisi ajatella. Ehkei kai mitään. En vihaa, enkä rakasta tai fanita häntä. Hän ei ole minun maani presidentti. Yhtälö on hankala. Hänen asemansa on hyvin merkityksellinen pienelle maalle ja suomalaisten poliitikkojen on syytä pitää toimivat välit niin häneen kuin Yhdysvaltain nykyiseen hallintoon. Siinäpä eri maiden ulkopolitiikan tekijöille haastava rasti.
Trump on lumonnut kristittyjä ei vain Yhdysvalloissa vaan ympäri maailmaa. Lähes nolla-asteinen kritiikittömyys 47. kohtaan uskovissa piireissä ei lakkaa hämmästyttämästä. Trumpin karkeus, tietämättömyys ja poliittinen mazoilu saa Suomessakin osan (ei kaikkia) uskovaisista hurmioon. Siis mitä ihmettä?
Maailman vaikutusvaltaisimman maan presidentti vetelee asioita stetsonista eikä vaivaudu edes korjaamaan virheitään. Äimistelen! (Ihmettelen!) Trumpista on vaikea saada oikein mitään otetta. Hän on kuin perinteinen palasaippua, joka karkaa nopeasti käsistä omille teilleen.
Hän rakastaa itsensä esittelyä kameroiden edessä. Toisaalta hyvä, sillä olemme näin päässeet myös näkemään hänen öykkäripuolensa. Se on hyvin rumaa! Niinä hetkinä mieleeni tulee Ilmestyskirjan (13:11) kuvaama "karitsa", joka näyttää lutuiselta, ihanalta ja luotettavalta mutta puhuu kuin pimeydestä nouseva peto. Sanottakoon nyt väärinkäsitysten välttämiseksi etten tokikaan väitä, että Trump on pyhän kirjan profetoima "kauhistus" mutta se mielikuva ei ole kovinkaan kaukana niinä hetkinä kun hän päästelee suustaan hyvin rumia sammakoita.
Tuolloin kameroiden tallentamina näemme Trumpin kannattajan sanoin (jota Penttilä lainasi) "häijyn sheriffin". Nämä momentumit näyttävät minulle vallan huipulla olevan miehen, joka on kaikkinaista imartelua ja itsensä ihailua vailla oleva 190 senttinen tuttipulloa ja vaippojen vaihtoa tarvitseva kiukutteleva lapsi.
Mietippä asiaa kristillisen moraalin ja etiikan kannalta. Kaikki kristilliset Kolmiyhteiseen Jumalaan ja Kristuksen kaksiluonto-oppiin sitoutuneet kirkot opettavat, että jokaisessa lähimmäisessämme me näemme Kristuksen. Jokainen ihminen on uniikki Jumalan punoma yksilö ja Jumalan kuva! Me olemme niin arvokkaita, että Kristus opettaa:
"...joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen." (Matt. 5:22)
Ortodoksisessa kirkossa yksi tunnetuimmista pyhistä, Serafim Sarovilainen otti niin vakavasti lähimmäisissään olevan Jumalan kuvan, että hän ihmisen asemasta riippumatta, oli hän sitten lapsi tai aikuinen, köyhä tai rikas; kumartui hänen edessään maahan ja lausui: "Minun iloni!" Hän näki jokaisessa ihmisessä Kristuksen sillä ihminen on Jumalan kuva.
Näkeekö Trump poliittisissa vastustajissaan Kristuksen?
Ote presidentti Trumpin puheesta salamurhatun kristillisen oikeistoaktivisti Charlie Kirk:n muistotilaisuudessa (tekstilähde) :
Trump kehuu Kirkin suvaitsevaisuutta.
- Minä sanon usein radikaalit, mielisairaat vasemmistolaiset. Charlie sanoi vain vasemmisto. Minä en siihen pysty, sanoi Trump.
Trumpin mukaan Charlie Kirk halusi parasta vastustajilleen.
- Siinä eroan Charliesta. Minä vihaan vastustajiani. Enkä toivo heille parasta, Trump sanoi.
- Donald, näinkö Jeesus opetti?
Voimme kyllä kokea eri ihmisiä tai yhteisöjä kohtaan luottamuspulaa ja petetyksi tulemisen tunteita mutta viha ja pahan toivominen eivät taida mennä ihan rakkauden kaksoiskäskyn linjoilla.
Nyt on vasta 9. kk eli raskausajan verran takana Trumpin aikakautta ja maailmasta ei taida löytyä maata, jossa ei hänen nimeään tiedettäisi. On hän sen verran keikutellut maailmanpolitiikan ja maailman talouspolitiikan venettä. Saapa nähdä mihin kaikkeen hän vielä ehtii kun hänellä on presidenttikautta jäljellä vielä reippaan kolme vuotta. Muuttuuko maailmanjärjestys?
Voi niitä, jotka menevät alas Egyptiin apua etsimään ja turvautuvat hevosiin, luottavat sotavaunuihin, koska niitä on paljon, ja ratsumiehiin, koska niitten luku on ylen suuri, mutta eivät katso Israelin Pyhään, eivät kysy neuvoa Herralta. (Jes. 31:1)
